ToDo ja pohdintoja

ToDo-listani näyttää nyt tällaiselta, ei se vieläkään valmis ole, koko ajan muistan jotain lisää mitä pitää muistaa tehdä

[ ] ikkunoiden pesu (syksyllä kun himpura jäi pesemättä..)
[ ] kirppistavaroiden kerääminen
[ ] ... ja niiden vienti kirpparille (mieluusti ennen ku mies lähtee reissuhommiin)
[ ] postita huuto.netissä myymät kamat (ja posti rikastuu taas :P)
[ ] kuvaa ja lisää huuto.nettiin lisää myytäviä kohteita
[ ] siivoa vaatehuone
[ ] laatikoi lasten pienet vaatteet jotka aiot säilyttää
[ ] valokuvat kansioihin
[ ] ... ja kun se on tehty niin uusien tilaus
[ ] tilaa kesäksi amppelikirsikkatomaatteja ja -mansikoita pihalle
[ ] selvitä mistä saa reilun nyrkin kokoisia kiviä talon vierustalle
[ ] ... ja hommaa niitä
[ ] hommaa pihalle hiekkalaatikko (ja leikkimökki?)
[ ] muista anoa TOKO
[ ] ano Kelalta Esikoisen hoitoon yksityisen hoidon tukea
[ ] ompele yläkertaan uudet verhot
[ ] tee vihdoin ja viimein se kasvatustieteen appro :P

Siinäpä sitä näin alkuun :P

Vauvakirja

Tänään sain sätkyn, ja täyttelin Vauvan vauvakirjaa. Kylläpä osaa olla huono omatunto, miten vähän sinne on tullut juttuja laitettua ylös. En edes muista tarkkaa päivää milloin Vauva ensimmäistä kertaa nauraa hekotti ääneen, tai imi peukkuaan, tai leikki käsillään, ensimmäiset viikot on myös hämärän peitossa, olisi silloin heti pitänyt laittaa tapahtumia ylös :( Esikoisen kirja on näiltä osin paljon tarkempaan täytetty..
Mistä sitten innostus tänään alkaa täyttelemään kirjaa? No, kun Vauva kääntyi tänään ekaa kertaa selältään masulleen, minun Vauvani kasvaa ja kehittyy :`) Olin ihan varma, että seuraavaa kääntymistä saadaan odottaa, kuten Esikoisella aikoinaan, mutta mitä vielä. Kun kerta jonkun taidon oppii, niin sitten sitä aletaan urakalla harrastamaan.

Lapsiluvusta

Tulipa sitten mieleeni kirjailla ajatuksia tästäkin, kun erään ystäväni kanssa asiasta mailailtiin tänään. Minulle on aina ollut selvääkin selvempää, että lapsia haluan enemmän kuin yhden. Itse olen ainokainen, eikä se ole kivaa. Oikeasti olisi niin mukavaa jos olisi sisaruksia. Kaipaan heitä, vaikkei heitä ole olemassakaan. Tuntuu, että olen jäänyt paljosta paitsi. Olen vihainen vanhemmilleni, ettei lapsillani ole tätiä eikä eno(j)a. Eikä minulla siskoa kehen voisi luottaa ja turvata elämän karikoissa, ja jonka kanssa jakaa suurimmat riemut. Sisko (tai veli) olisi kuitenkin sisarus, kaverit on sitten erikseen.. Vaikka mistäpä sitä tietää, olisiko sisarusten kanssa missään väleissä, onko siis oikeasti parempi, ettei heitä ole?
Mies taas olisi ihan tyytyväinen yhteen lapseen, hän pelkää ettei osaa jakaa huomiotaan ja rakkauttaan useammalle, ettei kukaan jää vähemmälle kuin toinen. Heillä kotona oli vähän tällainen tilanne, kolmen sisaruksen perheessä, esikoinen jäi vähemmälle kun kaksoset vei kaiken ajan ja tarmon vanhemmilta.
Esikoinen sai alkunsa melkein varkain, en edes uskaltanut silloin vielä toivoa olevani raskaana. Kakkosta sitten saimmekin tekemällä tehdä, minä kun tasan kuulun niihin joilla imetys ehkäisee tehokkaasti. Pienempi ikäero oli toiveissa, mutta kun ei luoja suonut niin ei. Teki kipeää pelätä kuukausi kuukaudelta enemmän, etten oikeasti voi saada yhtä lasta enemmän. Ilo olikin ylimmillään kun testi näytti plussaa. Ikävä kyllä se ilo oli lyhytaikainen, raskaus keskeytyi viikolla 6. Vaikka keskenmeno tekikin kipeää, se oli tavallaan helpotus, minä voin edelleen tulla raskaaksi. Ja pian olinkin uudestaan, siitä tuloksena Vauva :)
Olen "aina" haaveillut kolmesta lapsesta, mutta nyt tuntuu hyvältä nämä kaksi. Jotenkin täydelliseltä, jotenkin sellaiselta että tämä tässä on nyt meidän perhe eikä meitä puutu enää. Toisaalta, en voi, enkä halua edes ajatella, etten enää koskaa saa olla raskaana, saa synnyttää, saa pitää sitä pientä vastasyntynyttä kääröä rinnoillani.. Mutta luulen, että vaikka kolmonen meille joskus tulisi, niin sama tuska olisi edessä sittenkin? Siispä, kun mitään varmaa ei voi sanoa, niin en käsittele tätä asiaa vielä vaan toivon, että vielä kerran (ainekin :o ) saisin kokea odotuksen ihmeen ja saada pienen käärön syliini..